Toka osa 290208

Tänään oli sitten kriisilääkäri. Joo - o. Sitä tuntee olevansa niin hyvissä käsissä, kun lääkäri sanoo, jotta kyllä tästä varmaan valitetaan ja täytyy kysyä neuvoa kollegalta. Varmoin ottein Varmaa vastaan. Ensi viikolla on aika sosiaalihoitajalle, jospa hän osaa kertoa mikä on minun roolini tässä jutussa.

Luulosairashan on tietty myös tyhmä, sillä kela laittoi myös oman kielteisen päätöksensä, jonka oli tehnyt hra lääkäri. Jos ei ois niin paljon itkettänyt niin olis naurattanut, koska kela tiesi mun olevan ylipainoinen. He varmaan tekevät yhteistyötä kyttääjien kanssa. Seuraavaksi varmaan sanotaan lähikaupan kassalla, että et voi ostaa tätä juustoa (yli 5 % rasvaa) etkä tuota jogurttia (sis. lisättyä sokeria) ja ojentaa minulle heidän kielteisen päätöksen. Bussikuski työntää kämmenen lärviin - ei tähän bussiin eikä tähän aikaan ja heittää perässä pysäkille kielteisen päätöksen, jossa on vaaleanpunaisella korostuskynällä vedetty lause; työkykyisten matkustusajat ovat voimassa klo 16.00-08.30.

Tajusin eilen, että tämä päälimmäinen tunne on häpeä. Mutustelin ja mutustelin. Olin kehdannut hakea etuutta luullen sen kuuluvan sairaalle, minua lyödäänkin sormille, hyi, ettet edes häpeä. Luuletko saavasi vielä lisää, vaikka olet jo noin paljon jo saanut.
Häpeä siitä että olen kehdannut sairastua, muija parhaassa työiässä. Häpeä siitä että yritän sairastaa yhteiskunnan kustannuksella. Häpeä siitä että ehdin jo itsekin erehtyä luulemaan olevani sairas. Häpeä siitä että en itse viitsi taistella vaan haluan apua. Häpeä siitä että mun pitäisi pystyä kertomaan niille epäileville tuomaille päätöksestä. Häpeä siitä että olen olemassa.